Kun joogatunnilla itkettää

rauhaa ja rakkautta

Alaselkä on jäykkä, rintaranka ei pyöristy, kylkeä kivistää, lonkat on niin auki, että ”iloinen vauva” muuttuu hetken päästä irvistäväksi kakaraksi…

Eilisellä yin-joogatunnilla olin kaukana nautinnollisesta ja mukavasta harjoituksesta.  Vaikka tein niin lempeästi kuin pystyin, asento toisensa jälkeen tuntui lähinnä tukalalta. Yhdeksästäkymmenestä minuutista seitsemänkymmenenviiden ajan itketti. Samaan aikaan mieli kävi läpi sarjan ”miksi” -kysymyksiä: Miksi kehoni tuntuu tänään niin jäykältä ja kipeältä? Mitä tein eilen, mitä toissapäivänä? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisinko tehnyt, vaikka olisin tiennyt? Miksi tunnen surua? Miksi surun tunne on niin voimakas?

Tunsin suurta myötätuntoa kehoani kohtaan. Mitä enemmän mietin itkua, sitä enemmän itketti. Mieli kuitenkin jatkoi kyselyään: Mitä jos alan itkemään? Mitä jos en pysty hillitsemään itkuani? Häiritsenkö muiden harjoitusta? Huolestuuko opettaja? Suru ja pelko vaihtelivat paikkaansa, välissä turhautuminen: Miksi ylipäänsä mietin tätä kaikkea? Miksen voi vaan olla? Hetken jopa harkitsin, että ryömisin vieressä joogaavaan poikaystävän kainaloon ja köllisin siinä hiljaa liikkumatta lopputunnin. Ajatus sai ainakin hetkeksi hymyn suupielille. Jatkoin harjoitusta.

Mieleni ei löytänyt selkeitä vastauksia sille, miksi keho juuri tänään tuntui erityisen jäykältä ja herkältä. En ollut tehnyt mitään tavallista poikkeavaa. Olin nukkunut hyvin, syönyt normaalisti eikä elämässäni ollut meneillään sen suurempaa stressiä kuin kriisiäkään. Luovutin analysoinnin. Hyväksyin, että kaikki ei ollut aina selitettävissä ja että en yksinkertaisesti tiennyt, miksi kehossa tuntui tänään tältä. En tiennyt, johtuiko suruni myötätunnosta vai jostakin muusta, mutta hyväksyin sen, että minua itketti. Niiskutin kevyesti pari kertaa ja jatkoin hengittelyä jo hieman pehmentyneenä.

Loppurentoutusta edeltävissä selänkierroissa löysin viimein rauhan. Ajatustasolla en ollut päässyt puusta pitkälle, mutta sehän ei ollut tarkoituskaan. En ollut hakemassa vastauksia. Olin täällä pysähtyäkseni kehoni äärelle ja ollakseni läsnä. Kuunnellakseni, mitä minulle juuri tänään kuuluu ja hyväksyäkseni olotilani sellaisena kuin se oli juuri nyt. Tänään se ei ollut helppoa. Olin ollut suurimman osan ajasta emotionaalisesti epämukavuusalueella, mutta miettiessäni kaikkia tunnilla läpikäymiäni tuntemuksia ja ajatuksia tajusin, että tämä oli yksi parhaista harjoituksista pitkään aikaan.

Epäonnistumisen sijaan tunsin jopa pientä ylpeyttä kaikista niistä epämiellyttävistä tunteista, joita olin harjoituksen aikana kohdannut ja lopulta hyväksynyt. Hyväksynyt itseni sellaisena kuin olin sillä hetkellä: jäykkänä, epätietoisena, surullisena, pelokkaana ja turhautuneena. Siitähän harjoittelussa oli pohjimmiltaan kysymys.

En paennut poikaystävän kainaloon (jätetään se pahemman päivän varalle), mutta nousin savasanasta taas asteen verran armollisempana.

EDIT. Joogatunnilla on ihan ok itkeä.

FlowSister – Susanna Jussila on juoksuun ja joogaan erikoistunut koulutettu personal trainer ja hyvinvointivalmentaja, jonka intohimona on kehon kuuntelu ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Lue lisää kohdasta Valmennuspaketit.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s