Keho ja mieli menivät salille – kumpi voitti?

Sotilaspenkkipunnerrus

Aina ei ole penkki- eikä kyykkypäivä.

Entisenä kilpa-, suoritus- ja tulosurheilijana kehoni on tottunut siihen, että sitä ei liiemmin kuunnella. Treenit tehdään niin kuin harjoitusohjelmassa lukee, vetoja ei jätetä vetämättä eikä sarjoja kesken. Aikaisemmassa urheiluelämässäni ainoastaan sairaus, loukkaantuminen tai suoritusta häiritsevä kipu oli riittävä merkki harjoituksen modifiointiin tai väliin jättämiseen. Kummatkin olivat minulle vaikeita. Vaikka itsekuri on kilpaurheilijalle jossain määrin välttämätön kaveri, oli harjoitteluni usein turhankin periksi antamatonta. Välillä olisi pitänyt kuunnella kehoa. Nyt siihen on onneksi mahdollisuus.

Viime vuodet olen opetellut kehon kuuntelua enemmän kuin mitään muuta. Tähän ovat patistaneet myös erilaiset huomiota vaativat vaivat – viimeisimpänä selkäkipu. Vaikka kilpa-, suoritus- ja tulosurheilumentaliteetti ovat karisseet vuosien mittaan, on tilalle tullut muita syitä, joiden vuoksi kehon kuuntelu ja sen ehdoilla harjoittelu ei aina ole helppoa. Tässä niistä suurimmat: 1. liikkuminen on edelleen henkireikäni ja joskus mieleni tarvitsee harjoitusta enemmän kuin kehoni 2. rakastan liikkumista ja saatan innostua liikaa silloinkin, kun pitäisi ottaa maltilla.

Kerta toisensa jälkeen löydän itseni tilanteesta, jossa mieli meinaa jyrätä kehon tarpeet. Silloin auttaa vain yksi asia: vuoropuhelu. Viime viikolla se näytti jotakuinkin tältä:

Pää: ”Tänään on salipäivä. Kyykkypäivä!”

Keho: ”Haluan kyllä salille, mutta selkä on oikkuillut eikä kyykkääminen ole nyt hyvä idea.”

Pää: ”No hö. Viime viikollakin jäi kyykkyadrenaliinit saamatta. Eikö edes vähän?”

Keho: ”Toissapäivänä tehtiin sprinttejä ja loikkia. Se tuntuu vielä lihaksissa, polviniveletkin vähän jäykät. Mitäs jos rajoitettaisiin kyykkäily lämmittelyyn? Voidaan kyykkäillä ilman painoja vaikka joka ilmansuuntaan.”

Pää: ”Okei, vähän tylsää kyllä. Mitä muuta me sitten tehdään?”

Keho: ”Tukilihasten vahvistus ja venyttely olisi nyt paikallaan. Sitä mä tarvitsen.”            

Pää: ”Saanko mä valita liikkeet”?

Keho: ”No saat, jos kuuntelet mua.”

Pää: ”Lupaan kuunnella. Mennään jo! Kerro sitten, mihin suuntaan ja millä lailla liikutaan.”

Keho: ”Jee, älä huoli! Mä kyllä kerron.”   

Ja niin he menivät. Alkuverryttelyksi tähtikyykkyjä ja rinta-hartialinjan avausta pienellä lisäpainolla. Vahvistavina liikkeinä selkärangan rullausta kahvakuulalla, sivutaivutusta, kiertoliikettä, muutama lantion hallintaa, keskimmäistä pakaralihasta ja syviä vatsalihaksia vahvistava pilates-liike, loppuun vähän käsilläseisontaa ja venyttelyä. Keho kiitti ja mielikin oli tyytyväinen. Molemmat palasivat kotiin hymyillen.

Jälleen kerran vuoropuhelu kannatti. Sen mahdollisti joustavampi suhtautuminen harjoitteluun ja huomion siirtäminen mielen suunnitelmista kehon tarpeisiin. Kun päätös harjoituksen muokkaamisesta oli tehty, oli liikkeet helppo valita. Apuna käytin seuraavia kysymyksiä: Mikä kohta kehossani tuntuu jäykältä? Mikä kaipaa venymistä, mikä vahvistamista?

Aina keskustelu ei suju näin rakentavasti ja toisinaan tulee vaan mennä hypittyä. Silti harjoittelun fokuksen siirtäminen on ollut itselleni merkittävä askel entistä tasapainoisemman ja kokonaisvaltaisemman liikkumisen polulla.

Kehon ja mielen vuoropuhelu toimii muuallakin kuin joogamatolla – suosittelen kokeilemaan!

FlowSister – Susanna Jussila on juoksuun ja joogaan erikoistunut koulutettu personal trainer ja hyvinvointivalmentaja, jonka intohimona on kehon kuuntelu ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Lue lisää kohdasta Valmennuspaketit.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s