Vierasblogi: Elämäni muutos

Elämäni muutosElämäni muuttui vuosi sitten. Rakastuin. Muutin elintapani. Ennen sitä elin sekavaa elämänvaihetta. Elin epäsäännöllisesti ja söin epäterveellisesti. Nämä kaksi kulkevat usein käsi kädessä. Kuulostaa tutulta, eikö?

Kehoni on aina ollut herkkä. Olen huonouninen ja huonot unet vaikuttavat minuun hyvin kokonaisvaltaisesti. Ne vaikuttavat mielialaani, psyykkiseen terveyteeni ja ruokahaluuni. Juhliminen ja epäsäännölliset elämäntavat sopivat tähän yhtälöön huonosti. Uni ei tule, ahdistus kurittaa kehoa ja ruoka ei maistu. Kun on tarpeeksi kauan tehnyt väkivaltaa kehoaan kohtaan menettää lopulta kiinnostuksen, mitä sinne laittaa ja mitä sille tekee. Kosketus on hävinnyt. Onneksi kosketus ja yhteys itseensä on mahdollista palauttaa. Tiedän, koska onnistuin siinä.

Kaikkein tärkein on motivaatio. Minulle motivaatio pitää huolta itsestäni ja ainoasta kehostani, kodistani tällä matkallani, löytyi rakkaudesta. Toki olisi kaikin puolin jalompi ja hienompi ajatus jos kehoni olisi heikolla hetkellä hellästi kuiskannut korvaani toiveen uusista elämäntavoista, mutta itse en halua arvottaa muutoksen sytykettä. Tärkeintä, että sellainen on. Sillä vaikka uusi elämä antaa kaiken, se myös varsinkin aluksi vaatii kärsivällisyyttä, kurinalaisuutta ja pitkämielisyyttä. Uskon, että oli elämänmuutoksen mahdollistava inspiraatio kuinka pinnallinen tahansa, sillä ei lopulta ole merkitystä. Kun olet päässyt tiettyyn pisteeseen elämänmuutoksessa, alat tehdä kehoasi huoltavia ja helliviä asioita sen takia, että ne tuntuvat hyvältä. Et ainoastaan esimerkiksi siksi, ettet näyttäisi huonolta sivutyönään personal trainerina työskentelevän tyttöystäväsi rinnalla (kirjoittaja huomauttaa).

Mitä sitten konkretian tasolla tein? Huomaa ensinnäkin, että käytän aktiivista verbiä ”tein”. Vanhoista tavoista luopuminen ja uuden luominen vaativat aina aktiivista tekemistä. Asiat eivät tapahdu puolestasi, ne pitää tehdä itse. Tämä onkin se vaikein osuus. On helppoa jäädä sohvalle tuijottamaan Netflixiä ja avata sipsipussi, kun vaihtoehtona on jalkaselkäpäivä hikisellä kuntosalilla, jossa kaikki näyttävät aina paljon treenatummilta kuin sinä itse. Koita kuitenkin kestää pari ensimmäistä kuukautta, jonka jälkeen lupaan, että homma helpottuu, eikä kotiin jääminen ole enää vaihtoehto. Liikuntamuodolla ei oikeastaan ole väliä. Pääasia, että liikut ja syöt monipuolisesti, oli oma juttusi sitten samba, kävely tai vaikkapa parkour.

Itse aloitin säännöllisen saliharjoittelun aluksi kolme kertaa viikossa ja myöhemmin lisäsin tähän vielä yhden päivän. Tämä ei minun luonteellani olisi onnistunut ilman selkeää saliohjelmaa, jota noudatin kurinalaisesti. Ensimmäistä kertaa elämässäni tein sopimuksen itseni kanssa ja pidin siitä kiinni. Alkushokin jälkeen juuri kurinalaisuudesta olen saanut isoimmat mielihyvän kokemukset ja onnistumisen tunteet. Ja tietysti siitä, kun olen päässyt aitiopaikalta todistamaan muutosta kehossani (sekä sisäistä että ulkoista) ja mielessäni. Terve sielu todella asuu terveessä ruumissa. Saliharjoittelun lisäksi olen tehnyt hölkkälenkkejä ja juoksuharjoituksia sekä uinut silloin tällöin. Ennen kaikkea olen tutustunut kehooni ja opetellut nauttimaan sen liikuttamisesta. Tässä suurena inspiraationa on toiminut yin-jooga.

Muutin myös ruokavalioni. Aikaisemmin nälkäinen, nopeaa tyydytystä ja pikavoittoja hamuava mieleni laittoi käteni tiputtelemaan ostoskoriin lihapiirakoita, pakastepizzoja, limuja, karkkeja ja suklaata. Nykyisin lasken koriin lähinnä vihreää, juureksia, pähkinöitä, erilaisia proteiininlähteitä ja ruisleipää. Toki herkuttelen edelleen välillä. Ehdottomuus ja totaalikieltäytyminen eri muodoissaan on tylsää, eikä se ole minua varten. Herkuttelu kuitenkin tuntuu paremmalta silloin kun se on enemmän poikkeus kuin sääntö. Kun syö terveellisesti, säännöllisesti ja usein, ei epäterveellisiä herkkuja juuri tee edes mieli. Karkkihyllyn ohi käveleminen tuo lähinnä mieleen huvittavia muistoja entisestä elämästä. Nälkä on herkutteluun taipuvaisen pahin vihollinen.

Elämänmuutokseni ja harjoittelun alkuvaiheessa menin ansaan, jonka voisin kuvitella olevan tyypillinen monille muillekin kuntoilun aloittajille. Kuvittelin, että mahdollisimman niukka syöminen yhdistettynä kovaan treenaamiseen toisi toivottuja tuloksia. Oivalsin kuitenkin pian, että näin tein itselleni hallaa, eikä treenaamisesta ole mitään hyötyä, jos keholla ei ole käytössä tarvittavia rakennusaineita lihasten kehittämiseen. Tämä oli myös lohdullinen tieto. Saan syödä enemmän kuin ennen, kunhan vain huolehdin, että ravinto on pääpiirteittäin laadukasta. Itse uskon, että hyvää tekevä ravinto myös maistuu hyvältä. Takaan, että kana-avokado-pähkinä-couscous-salaatti päihittää kulinaarisena nautintona kebabin ranskalaisilla, kunhan vain annat sille mahdollisuuden. Ja nyt siis puhuu mies, joka rakastaa pekonia.

Miksi sitten päätin kirjoittaa elämänmuutoksestani? Tarkoitukseni ei ole narsistisesti kohottaa itseäni jalustalle tai yrittää saada muita tuntemaan itsensä minua huonommaksi. Päinvastoin. Uskon, että moni muukin on kamppaillut ja parhaillaan kamppailee samojen asioiden kanssa. Minä löysin yhteyden itseeni sekä tasapainon mieleeni ja kehooni terveellisten ja säännöllisten elämäntapojen kautta, enkä voisi enää kuvitella eläväni toisin. Toki olin aina liikkunut jonkin verran, mutta esimerkiksi saliharjoittelu oli täysin uusi aluevaltaus. Jos kaltaiseni heikolla kurinalaisuudella varustettu hedonisti pystyy tähän muutokseen, olen varma, että sinäkin pystyt. Tai sitten voit vain ohittaa tämän tekstin jumalansa kuntosalilta löytäneen höyrähtäneen kolmikymppisen väsyneenä lifestyle-itsepetoksena. Niin minäkin olisin tehnyt vielä vuosi sitten. Elämä on kuitenkin liian lyhyt siihen. Nyt opettelen arvostamaan itseäni, kuuntelemaan kehoani tarkasti ja antamaan sille mitä se tarvitsee.

Loppuun vielä nöyrin kiitos Susannalle, joka on paitsi elämäni rakkaus, niin myös suurin inspiraatio. Kiitos, että kuljet vierelläni tällä suurenmoisella matkalla.

 

Ilari Torsti

Kirjoittaja on liikuntaan masokistisesti suhtautuva hedonisti, joka on vaihtanut pizzat punnerruksiin.

Mainokset

On vahvuutta – ja lempeyttä – hakea apua

 

DSCF0452Jokainen meistä on kohdannut elämänsä aikana erilaisia terveysongelmia – osa lievempiä, osa vakavampia. Yksi sairastaa useammin, toinen on tottunut olemaan tukena, kun joku läheisistä sairastaa. Fyysisistä terveysongelmista puhuminen on yksi kulttuurimme suosituimmista small talkin muodoista. Käytävillä ja kahvikupposen äärellä on normaalia puhua vaikkapa syysflunssasta, vatsataudista, lapsen tuhkarokosta, puolison välilevynpullistumasta tai mummon kaatumisesta. Vastoinkäymisten jakaminen auttaa ja saa mielen tuntumaan kevyemmältä.

Mutta entä jos vaihdamme sanan ”terveysongelma” tilalle ”mielenterveysongelma”? Aika monta keskustelua jää käymättä. Ja samalla moni meistä jää ongelmansa kanssa yksin. Tiedän, mistä puhun, sillä olen ollut lapsesta asti luonteeltani yksinselviytyjä. Pitkään luulin selviytyneeni hyvin. Kunnes jossain vaiheessa tajusin, että elämässäni on vuosia, joista en käytännössä muista juuri mitään.  Ja että minulla oli lähes kymmenen vuotta kestänyt vaihe, jolloin piti säännöllisin väliajoin päästä pois – vaihtaa maisemaa, muuttaa ulkomaille, etsiä mielenrauhaa yksin ja kaukana kaikesta tutusta. Ja että tiedostamattani olin kehittänyt arkielämäni tueksi vahvan selviytymispaketin ja roimasti tervettä itsekkyyttä, jonka ansiosta opin pitämään tuon paketin sisällöstä – ja itsestäni – huolta.

Selviytymispaketistani on löytynyt vuosien varrella mm. urheilu, hevoset, ystävät, oma aika, luonto, jooga, meditointi, lukeminen ja luova kirjoittaminen.

Viime keväänä koin kuitenkin jotain sellaista, johon omakaan ”henkinen ensiapupakettini” ei riittänyt. Odottamaton kohdunulkoinen raskaus sai kehoni ja mieleni järkkymään. Tämä ilmeni muun muassa paniikki- ja ahdistuskohtauksina.

”Keho antaa sinulle toisen tilaisuuden”, sanoi työterveyspsykologi, kun kerroin selviytymistarinani ja kaikki ne asiat, joihin en koskaan ollut hakenut ammattilaisen apua. Nyt oli viimein tullut sen aika. Virallinen diagnoosi on posttraumaattinen stressihäiriö. Tuohon tilaan kiinnittyy paljon itselleni kipeitä tunteita, ajatuksia ja kehoon keräytyneitä muistoja, joiden kanssa en halua enää jäädä yksin.

En voi hyvälläkään tahdolla vielä sanoa, että kevään kokemukset ja sitä seurannut kehon ja mielen yhteen kietoutunut kipuilu olisi ollut positiivinen asia. Olen monella tapaa haavoittuvammassa ja tunneherkemmässä tilassa kuin aiemmin. Samaan aikaan tunnen kuitenkin olevani entistä vahvempi. Ne eivät sulje toisiaan pois.

On vahvuutta kohdata tunteensa ja kipunsa.

On vahvuutta hakea apua, jos omat voimat eivät riitä.

On vahvuutta uskaltaa puhua ääneen mielenterveysongelmista.

On vahvuutta uskaltaa kasvaa entistä eheämmäksi ihmiseksi.

Samalla nuo kaikki ovat myös mitä suurinta rakkautta ja myötätuntoa itseä kohtaan.  Jotta häpeästä voi päästää irti, sitä pitää ensin uskaltaa halata. Ehkä se onkin lopulta kaikista vaikeinta.

Tänään 10.10. vietetään Maailman mielenterveyspäivää. Yhtenä päivän teemoista on  Toivoa kirjallisuudesta. Itse sain keväällä voimaa Brené Brownin (2016) teoksesta: Nouse vahvempana.

On ironista, että yritämme kieltää vaikeat tarinamme näyttääksemme eheämmiltä tai hyväksyttävämmiltä, vaikka eheytemme – jopa kykymme elää täydellä sydämellä – edellyttää, että sisäistämme kaikki kokemuksemme, myös kaatumisemme. –Brené Brown 

Uskalla halata, hyväksyä ja avata. Ensin itselle, ehkä sen jälkeen myös jollekin toiselle.

FlowSister – Susanna Jussila on juoksuun ja joogaan erikoistunut koulutettu personal trainer ja hyvinvointivalmentaja, jonka intohimona on kehon kuuntelu ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Lue lisää kohdasta Valmennuspaketit.