Elämä jättää jälkiä kehoon, mutta aina on mahdollista parantua

namaste.puu

Keho antaa aina toisen mahdollisuuden.

Selviytymisessä parasta on se, ettei enää tarvitse selviytyä – saa alkaa elää. Voi tutkailla turvallisesti mennyttä ja ottaa vastaan tämä hetki sen kaikissa eri sävyissään.

Mitä on olla selviytyjä? Tämä on asia, jota olen pohtinut kevään ajan itsekseni sekä terapeutin ja rakkaiden ystävien avustuksella. Jopa siihen pisteeseen asti, että koko sana ”selviytyjä” on alkanut ärsyttää minua.  Sanaan liittyy paljon ihailua ja jalustalle nostoa. Selviytyjä on joku, joka on kokenut kovia ja noussut aina uudestaan. Selviytyjässä on voimaa, tahtoa, periksiantamattomuutta, sisua, luonteenlujuutta…Kuulostaako tutulta? Entä mitä jää näiden ylisanojen kääntöpuolelle?

Minulle selviytyminen on tarkoittanut sitä, että olen kantanut pienestä asti hyvin suuria asioita yksin. Niin suuria ja syviä, että niitä on ollut vaikea ymmärtää tai omin voimin käsitellä. Niistä on ollut myös todella vaikea puhua. Puhumattomuuteen ovat osaltaan vaikuttaneet haastavat olosuhteet, joissa muiden tarpeet on ollut helppo asettaa omien edelle. ”Minä pystyn”. ”Minä jaksan.” ”Minä pärjään.” ”Minä selviän kyllä” – ovat mantroja, joita olen pienestä asti oppinut toistamaan itselleni. Ja selvisinhän minä. En ilman henkisiä arpia (niin kuin ei elämästä kukaan), mutta selvisin silti. Kun viimein uskalsin huokaista ja myöntää asian, alkoi vuosikymmenen mittainen ”poisoppiminen,” joka jatkuu edelleen.

Tuohon prosessiin kuuluu monta eitä ja monta kyllää, kuten ”ei” jatkuvalle suorittamiselle, ”ei” yksin puurtamiselle, ”ei” omien rajojen venyttämiselle, ”ei” itseni hylkäämiselle.  ”Kyllä” avun pyytämiselle, ”kyllä” yhdessä tekemiselle, ”kyllä” luovuudelle, ”kyllä” omien tarpeiden kunnioittamiselle jne.

Itselleni suurinta eheytymistä onkin ollut niiden puolten vahvistaminen itsessä, joihin selviytymiselämänvaiheessa en syystä ja toisesta pystynyt.  Näitä vähemmän tavoiteltuja, mutta yhtä lailla tärkeitä ominaisuuksia ovat muun muassa haavoittuvaisuus, heikkous, lempeys ja viisas periksi antaminen. Samat ominaisuudet pätevät myös suhteessa kehoon, sillä ”selviytyminen” ja selviytymistilassa oleminen on aina myös kehollinen prosessi.

Kun jokin järkyttää mieltä, kehossa käynnistyy luonnollinen selviytymisreaktio – keho valmistautuu taistelemaan tai pakenemaan. Selviytymismoodissa keho on jatkuvassa stressitilassa. Jos järkyttävää tapahtumaa ei ole mahdollista käsitellä ja purkaa, stressi jää kehoon ikään kuin jäljeksi. Nuo jäljet voivat aktivoitua tilanteissa, jotka muistuttavat vaikeasta tapahtumasta.* Näin kävi itselleni viime keväänä sairastumisen myötä. Terapeutin sanoin ”kehoni antoi minulle toisen tilaisuuden”, tilaisuuden käsitellä asioita, joita olen kantanut yksin mukanani, tilaisuuden katsoa jälkiäni lempeästi, tilaisuuden päästää irti viimeisistäkin taistelun rippeistä ja tunteista, joita kehoni on säilönyt soluissaan.

Parasta selviytymisessä onkin se, ettei enää tarvitse selviytyä. Tästä lähtien käytän selviytyjän sijasta mieluummin termiä parantuja.

*Lähde: Nuorten mielenterveystalo

FlowSister – Susanna Jussila on juoksuun ja joogaan erikoistunut koulutettu personal trainer ja hyvinvointivalmentaja, jonka intohimona on kehonkuuntelu ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Lue lisää kohdasta Valmennuspaketit.

 

Mainokset

Kokonaisena on parempi olla – siis hatunnosto haavoittuvuudelle

IMG_0451

Varjo tekee valosta kauniin.

Tiedätkö sen aina aurinkoisen, energisen tyypin, joka tsemppaa muita ja säteilee ympärilleen hyvää oloa? Oletko joskus ajatellut, että hänellä on varmasti kaikki hyvin, elämä tasapainossa ja arki helppoa? Ehkä olet jopa salaa kadehtinut tuota olotilaa tai miettinyt, miten siihen pääsisi. Tai sitten olet tiennyt sen koko ajan: valo on vain yksi puoli meistä.  Kaikissa meissä on valoa, pimeyttä ja kaikkea siltä väliltä.  Joillekin varjopuolen ilmentäminen on vain vaikeampaa.

Itse kuulun tuohon joukkoon. Minun on vaikea näyttää negatiivisia tunteita spontaanisti. Minun on vaikea pyytää apua. Minun on vaikea olla tarvitseva. Minun on vaikea tuntea vihaa – ja vielä vaikeampaa ilmaista sitä. Jopa vaikeuksistani kerron usein hymy huulilla. Sen sijaan olen hyvä vetäytymään, taitava suremaan, kova itkemään, taipuvainen melankoliaan ja maailman tuskaan.  Ja kyllä – olen juuri se ihminen, jonka moni näkee poikkeuksellisen valoisana, iloisena ja elämänmyönteisenä.  Sekin on osa minua. Sitä puolta on vaan paljon helpompaa ja ympäristön näkökulmasta jossain määrin myös sallitumpaa näyttää.

Moni läheisistäni pitää minua myös niin sanottuna ”vahvana” ihmisenä. Pärjäävänä, itsenäisenä, rohkeana – sellaisena joka vaikeuksien jälkeen nousee aina vahvempana. Mutta on myös toinen, avuton, pelokas, vetäytyvä, henkisten ja fyysisten kipujensa kanssa kamppaileva, lattialla itkun voimasta tärisevä minä. Se joka yrittää sinnitellä yksin liian pitkään, se jonka omat tarpeet jäävät toisinaan muiden jalkoihin, se jonka padot saattavat romahtaa yhtäkkiä harmittomalta kuulostavasta lauseesta, tapahtumasta tai lehtijutusta. Sen keho on herkkä ja siinä on syviä jälkiä. Se sama tyyppi on myös fyysisesti vahva, hyväkuntoinen ja energinen. Sen toisinaan kipuileva keho on myös sen paras ystävä.

Me olemme kaikkea – valoa ja varjoa, herkkyyttä ja vahvuutta, rohkeutta ja avuttomuutta. Se miksi kaikki ei näy ulospäin voi olla monen tekijän summa. Itse harjoittelen koko ajan näyttämään myös enemmän varjoja. Harjoittelen pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan, harjoittelen pitämään puoliani, harjoittelen näyttämään epävarmuuksiani ja sisäisiä kamppailujani myös muille. Sillä uskon, että mitä kokonaisemmin saamme olla, sitä paremmin voimme. Niin kehossa kuin mielessä. Se ei ole aina helppoa, mutta todellakin sen arvoista.

Minä nostan hattua jokaiselle, joka uskaltaa kertoa vaikeuksistaan avoimesti. Joka uskaltaa olla rikki muiden silmien edessä. Sille, joka uskaltaa avata suunsa ja pyytää apua. Sille, joka antaa välittömän palautteen, kun joku kohtelee huonosti. Minulle te olette sankareita.

Tuokoon valoni pimeyttä niihin hetkiin, joissa sitä tarvitaan.  Minä rohkaistun varjoistanne.

FlowSister – Susanna Jussila on juoksuun ja joogaan erikoistunut koulutettu personal trainer ja hyvinvointivalmentaja, jonka intohimona on kehonkuuntelu ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Lue lisää kohdasta Valmennuspaketit.

10 +1 kertaa #olisinpatiennyt

IMG_1013

Treenileirillä Benalmadenassa. Vuodet kadonneet laskuista.

Tämä teksti on omistettu sille periksiantamattomalle nuorelle urheilijatytölle, joka niin kovasti yritti. ❤️

Olisinpa tiennyt, että…

  1. Arvoni ei ollut kiinni siitä, kuinka nopeasti juoksin tai kuinka hyvin pärjäsin koulussa tai kilpailuissa.
  2. Valmentajani puheet -10 kilosta oli harkitsematon lausahdus.
  3. Olin juuri riittävä ja täydellinen sellaisena kuin olin.
  4. Harjoitusohjelma ei ollut laki.
  5. Penikkatauti yritti kertoa minulle jotakin.
  6. Kehoni halusi jo silloin olla paras ystäväni.
  7. Lepo on vähintään yhtä tärkeää kuin treeni.
  8. Oleminen on vähintään yhtä tärkeää kuin tekeminen.
  9. Itseään saa kuunnella.
  10. Kaikki kääntyy vielä voimavaraksi.

+ 1: Jonakin päivänä tulisin jakamaan muille kaikkea sitä, mikä oli itselleni vaikeinta.

FlowSister – Susanna Jussila on juoksuun ja joogaan erikoistunut koulutettu personal trainer ja hyvinvointivalmentaja, jonka intohimona on kehonkuuntelu ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Lue lisää kohdasta Valmennuspaketit.